Juusi sopivalla hetkellä, eli SYTYCK -haasteen pyörähdettyä käyntiin, päätin lopulta pitkän harkitsemisen jälkeen vaihtaa blogimaisemaa. Vuodatuksen kanssa on välillä vähän hankalaa, ja eniten vaivaa se, että ulkoasun muokkaamiseen tarvitaan kamalasti kikkailua. Ainakin tällaisen ei-koodarin mielestä.

Nyt siis blogini onkin jatkossa löydettävissä uudesta osoitteesta bloggerin puolelta. Aikaisemmat SYTYCK -aiheiset postaukset varmaankin kopioin sinnekin, jotta ne olisivat kaikki samassa paikassa luettavissa.

Mutta tervetuloa kanssani uusiin maisemiin!

No nyt se SYTYCK-haaste sitten tuli. Pääsen kerrankin (niin kuin minua muka normaalistikaan mikään estäisi) kokeilemaan vähän rajojani neulomisen saralla.

Haasteesi on BROADWAY. Kirjoneuleet vievät mennessään. Usko pois! Etkö usko?! Kokeile! Hirvittävätkö monet värit? Kirjoneuleen ei tarvitse kukertaa sadoissa väreissä, vaan voi olla myös hillitysti yhden värin eri sävyjä. Ellet vielä tunne ”ilmiötä” Kaffe Fassett, niin nyt on oiva tilaisuus tutustua! Tai ehkä inspiroidut enemmän perinnekirjoneuleista?! Haasta itsesi toteuttamaan kirjoneule juuri sinulle sopivalla tyylillä!

Kirjoneuleet oli ehkä paras mahdollinen valinta minulle. En ole elämässäni toteuttanut ainuttakaan kirjoneuletta. Enimmillään värejä on tainnut tulla käytettyä kahdessa Garnstudion ohjeilla tehdyssä mekossa, ja nekin ovat vain raitaa ja virkkaamista eri väreillä.

Monet värit eivät minua kuitenkaan todellakaan hirvitä. Olen ennemminkin värien yhdistelyn puolestapuhuja. Tietenkin minullakin on sen yhdistelyn suhteen oma makuni, eikä kaikkien muiden mielestä hienot yhdistelmät välttämättä oikein innosta minua, mutta yleensäottaen useampivärinen on minusta joskus paljon hienompi kuin yksivärinen. Ja yhden värin eri sävyt yhdessä saavat nekin joskus värisemään.

Rakastan värejä. (Olisiko tämä pitänyt kirjoittaa aiemmin siihen tunnustus-postauksen rakkauskohtaan?) Nytkin olisi niin uskomattoman kirkas ja kaunis päivä, että tekisi mieli mennä ulos valokuvailemaan keltaisia koivun lehtiä vielä kun ne ovat pääasiassa puissa. Syksyn keltaiset lehdet vetoavat minuun, ja aina syksyisin mietin, miksen minä eikä oikein kukaan muukaan ikinä pukeudu keltaiseen.

Olen haaveillut kirjoneuleiden neulomisesta jo pitkään. Selaillut jotain satunnaisia ohjeita ja huokaillut sitä, miten kauniita ne ovat, ja sitten kuitenkin jättänyt aloittamatta mitään.

Pääasiassa pelottaa, että sotken kaikki langat toisiinsa. Teen sitä jo ihan muutenkin yhdeltä kerältä neuloessa. Sitä paitsi olen lukenut pelottavia keskusteluja siitä, miten hillittömän vaikeaa ja mahdotonta kirjoneuleiden kanssa alussa on. Pitää kehitellä jotkut koodisysteemit sille, miten lankoja pidetään kädessä. Ja jos neuloo vahingossa liian kireää, langat pingottuvat ja neule kiristyy. Ja jos neuloo liian löysää, jälki on kamalaa.

Hirveitä paineita. Ehkä minun pitäisi nyt haasteen jo saatuani keskittyä ajattelemaan positiivisesti ja miettiä kirjoneuleiden hyviä eikä huonoja puolia. Kuten niitä värejä, ja niiden yhdistelmiä.

On hienoa, että SYTYCK-kilpailun kuvioon kuuluu alustavat Hollywood-viikot, joiden aikana omaan haasteeseensa saa perehtyä ja valmistautua. On tietysti erittäin todennäköistä, että minä tapojeni mukaisesti jätän tämänkin touhun täysin viime tippaan, mutta mukava silti. Näin äkkiseltään mieleeni tuli, että mainitun Kaffe Fassetin kirjoja voisi lainailla kirjastosta ja lueskella ja tutkiskella niitä. Fassetin kuviot eivät ole tehneet minuun niin sykähdyttävää vaikutusta kuin ilmeisesti moniin muihin, mutta ihan kivaa katseltavaa ne minustakin ovat. Lisäksi voisin aloitta harjoittelun ihan vaikka jämälangoilla testailemalla. Katsoa ensin, miten niitten langankireyksien kanssa käy, ennen kuin heitän jo pyyhkeen kehään varmana siitä, etten osaa enkä opi.

Sikäli mikäli tosissaan aion ensin tutkiskella ja tehdä mallitilkkuja, tässä on koittamassa elämäni ensimmäinen huolella valmisteltu neulekokeilu. Olen yleensä aika kärsimätön ihminen ja jätän tarpeelliset harjoittelut väliin tai harjoittelen tekemällä. Ehkä se onkin syy orjalliseen ohjeiden noudattamiseeni. En uskalla tehdä mitään erikoisia poikkeuksia, kun en oikeastaan tiedä, miten homma toimii... Ja ehkä siksi aika monia neuleita on jäänyt kesken.

Mutta nyt nauttimaan syksyn väreistä! Ulos inspiroitumaan! (Tai jos ei jaksa, niin sitten ikkunaan ainakin.)

Ihanan rauhallista. Ulkona sataa ja on kamalan kylmä, joten sisällä oleminen tuntuu ihanalta. On lämpöistä ja suorastaan kotoisaa, vaikken kotona olekaan.

Nyt pääsin käsiksi Aade Lõngiin. Valinnanvaraa olisi ollut niin, että oli vaikea päättää väriä. Vaikkei ollut kuitenkaan. Kaiketi olen jo aika pitkään kaivannut tätä puna-kelta-oranssia puikoille. Se on niin syksyinen. Ei sellainen sateisen syksyinen, jollainen on nyt ulkoilma, vaan sellainen kuulaan ja kirkkaan syksyinen.

Vaikka nyt onkin ihana olla sisällä ja neuloa lankaa, jonka kerimiseen pari päivää sitten meinasi mennä hermot (ilman apuvälineitä ja yksin), ei tämä sadesyksy ole kuitenkaan minustakaan tietysti parasta syksyä. Se kuulas on.

Nyt puikoilla on Revontuli. Se on ennestään tuttu, vaikka en Revontuli-huivia olekaan tehnyt. Vain yhden kyhäelmän huivin pohjalta, jonka kohtalo lienee odottaa ikuisesti pingotusta. Voi raukkaa, se ei koskaan pääse oikeuksiinsa.

En tiedä, mistä langasta Revontuli-kyhäelmäni on. Viron villaa... Eräs ystäväni tuli kauan sitten Virosta mukanaan kolme vyyhtiä erivärisiä villalankoja, hyvin Aade Lõngin näköisiä, (ja jos ne vaikka olivat sitä), ja sanoi: "Tuossa. Tästä sinä teet minulle huivin, ja nämä kaksi sinä saat."

Harmittaa, kun silloin huivikokemukseni oli niin vähäistä. En tiennyt Revontulesta mitään. Ei tullut mieleeni, että netistä voisi olla jotain iloakin. Niinpä vain virkkasin hyvin ohuella koukulla  pientä ketjusilmukkaa ja tein kolmiohuivin ja siihen isot hapsut. Siitä tuli vähäsen pieni, kun en aloittaessani tiennyt, kuinka leveään riittäisi lankaa. Olisi riittänyt todella leveään, mutta pieni siitä tuli. Tein kiireellä, joten ei ehtinyt eikä jaksanut purkaa. Mutta hapsut isonsivat sitä, ja oikeastaan siitä kuitenkin tuli minusta ihan hieno.

Tällaisia mietteitä tänään. Nyt menen taas neuleeni pariin. Tai sitten selaan neulekirjoja. Ellei ilmene tärkeämpää tekemistä.

Tunnustustahan satelee nyt joka puolelta. Ei voi olla nousematta päähän. Sain jonkin sortin blogipalkinnon nyt kahdeltakin taholta, enkä ole mitenkään näitä tahoja lahjonut, kiristänyt tai mitään. En aivan heti ole reagoinut asiaan, sillä olen odottanut, että vielä muutama muu tunnustaa lukevansa blogiani, vai mikäs tunnustus tuo nyt sitten onkaan... mutta ei ole kuulunut.

Tällainen palkinto siis:

Tämän palkinnon minulle on myöntänyt sekä Tiina että Essi. Ja koska kaikkia tietysti hieman ihmetyttää miksi, valotan asiaa suorilla lainauksilla kyseisten henkilöiden blogeista. (Pääasiassa siksi, että on niin mukava lueskella kuinka itseä kehutaan, että pitäähän se vielä täälläkin toistaa).

"Koska suku on pahin, haluaisin aluksi minäkin muistaa serkkuani Mefleniä. Tunnustan näin julkisesti, että tämä blogi inspiroi minua ja ihailen hieman kateellisena serkkuni halua kokeilla uusia asioita ja kehittyä. Itse liikun mukavilla turvallisuusalueilla. Kirjoitustaito on tässä blogissa toinen ihailtava asia. Yhdyssanatkin ovat kauniisti kohdallaan, mikä lämmittää sydäntä tänä nykyisenä äidinkielelle julmana aikana."  -Essi

Kiitos, Essi!

"Jaan palkinnon seuraaville blogeille. Ensinnäkin Meflenille, joka on paitsi ystäväni oikeassa elämässä myös niin mahtava kirjoittaja, että aika monesti blogia lukiessani meinaan tipahtaa tuolilta. Ihailen myös Meflenin kädentaitoja ja sitä, miten hän jaksaa tikutella isoja neuleita. Itsehän en."   -Tiina

Kiitos, Tiina!

Nyt kun olen saanut tuntea itseni huippusuosituksi, täytyy minun ilmeisesti reagoida tunnustuksiin muutenkin kuin leuhkimalla niillä. Toimintajärjestys on oleva tämä:

1) Jaa tunnustus eteenpäin viidelle inspiroivalle bloggaajalle

2) Kerro 3 asiaa, joita rakastat

3) Näytä rakastamasi kuva ja kerro siitä

Ei ihan niin helppoa kuin voisi olla. Ongelmani on siinä, että minun tekisi mieli palkita juurikin Tiina ja Essi, mutta se tuntuu vähän jo turhan kuppikuntaiselta touhulta. Että hei, katsokaa kaikki, täällä me vain toistemme selkiä taputellaan. Sitten taas sellaisia sadanmiljoonan lukija blogeja ei jaksa alkaa palkita, ne on kuitenkin kaikki saaneet kehuja sieltä ja täältä ja niiden kirjoittajia vaan rassaa, kun koko ajan pitää olla huomioimassa yksittäisten lukijoiden jo aikoja sitten tylsiksi käyneitä huomionosoituksia. Eli voi olla, että tunnustuksia ei tule täyteen ihan sitä viittä. Mutta katsotaan, mihin asti päästään.

Ensinnäkin haluan ehdottomasti palkita Katvealue-sarjakuvablogia pitävän Kimmon. Osittain ihan jo siitä syystä, että tämä on luultavasti jotain sellaisia turhia kotkotuksia, jotka Kimmon mielestä ovat lähinnä typeriä ja merkityksettömiä. Ja siksi, että uskon vakaasti siihen, että jossain syvällä sisimmässään Kimmo kuitenkin liikuttuu ja on iloinen tunnustuksesta. Jossain tosi, tosi syvällä sisimmässä.

Pelkästään tuosta syystä en kuitenkaan arvokkaita tunnuksia jakele. Pääasiallinen syy on se, että tykkään Kimmon sarjakuvista ja odotan aina hartaasti uusia ilmestyväksi. Lempparisarjakuviani ovat ne, joissa mukana seikkailee Kimmo itse. (Seikkailee on tosin ehkä vähän turhan menevä sana tähän yhteyteen, mutta en parempaakaan keksinyt.) Niitä onkin viime aikoina ollut mukavan paljon. Tosin tykkään kyllä aikaisemmista sarjakuvista kaikkine mielikuvitushahmoineen myös. Ja tämä on valtava tunnustus. Siis, että myönnän tykkääväni niistä. En voi sille mitään ja häpeän sitä asiaankuuluvasti, mutta... niin se nyt vain on.

Nyt kun olen julkisesti täällä kertonut tällaista, olen sitä mieltä, että Kimmo on minulle velkaa vähintäänkin sarjakuvan, jossa tunnustus mainitaan. Sellaisen, jossa osoitetaan sulaa ja loppumatonta kiitollisuutta minun jalouttani kohtaan. Tietysti palkinnon sisältämien muiden vaatimusten ohella.

Toiseksi haluan palkita... öö... nojoo, silläkin uhalla, että tämä vaikuttaa tosi pahalta nuoleskelulta, pidän inspiroivana bloggaajana myös tämänhetkisen SYTYCK-haasteen päätuomaria Adelheidiä. Adelheid ei päivitä blogia usein, mutta yleensä siellä on jotain mielenkiintoista. Ihailen hänen monipuolisuuttaan ja luovuuttaan ja pidän sitä paitsi arvossa hänen ajatuksiaan kädentaidoista, vaatteista sun muusta.

Tuota noin. Kolmatta blogia ei itse asiassa nyt tule enää mieleen. Ehkä olisi auttanut, jos en olisi alkanut kirjoittaa tätä postausta väsyneenä työpäivän jälkeen. Ja lisäksi ehkä olisin voinut miettiä enemmän ja jaaritella vähemmän, mutta kun minun vahvuusalueeni nyt menevät näin päin, niin asiaa ei voi auttaa. Että jääköön näihin kahteen nyt sitten.

No niin sit, kolme asiaa joita rakastan.

1) Sukulaiseni. Onhan niillä kaikilla omat omituiset tapansa ja taipumuksensa ja sekä isän että äidin puolella ollaan keskimäärin aika meluisaa ja kouhottavaa sorttia. Lisäksi draamaa saadaan parhaimmillaan aikaiseksi ihan pienistä asioista ja joidenkuiden huumori on vähän turhan rasittavaa. Mutta tykkään niistä. On mukavaa, kun sukulaiset ovat musikaalisia ja yhteisöllisiä, voidaan laulaa ja soittaa yhdessä ja juteltavaakin riittää aina. Lisäksi varsinkin viime aikoina on alkanut tuntua, että sukulaiset ovat varsin vahva tukiverkko eikä elämässä tarvitse pelätä jäävänsä aivan yksin ja hylätyksi. Ja irtoahaan nuista välillä hupia muutenkin.

2) Uutta työtäni. Rakastaa on toki aika vahva ilmaisu, ja varmaan parempikin löytyisi, mutta totta se melkeinpä on. Tähän mennessä työ ja työpaikka on tuntuneet kivoimmilta kuin mitkään aikaisemmat. Pomo on mukava, ärsyttäviä työkavereita ei ole ja työaikana saa neuloa.

3) Kotia. Joo, vois täällä olla siistimpääkin ja useammin. Mutta tämä on minun pesäkolo ja täällä voi tehdä kaikkia kivoja asioita kuten lueskella sängyllä, neuloa sohvan nurkassa, lueskella blogeja, ommella mummin vanhalla ompelukoneella ja sen semmoista. Ja täällä on oma kulta.

Rakastamaani kuvaa ei nyt tule. Yleensä sellaisissa kuvissa on ihmisiä, eikä niitä tosiaan voi oikein ilman lupaa nettiin laittaa. Sitä paitsi koneeni on vasta puhdistettu ja kaikki kuvat ovat täältä jossakin toisen koneen syövereissä ja en todellakaan jaksa niitä alkaa nyt tänne operoimaan. Että sillä siisti. Tää oli nyt tässä.

Hupsista, kohtahan on viikonloppu. Kylläpä se tulikin yhtäkkiä. Yleensä se kuluu äkkiä, mutta joskus voi käydä näinkin.

Tämä nyt tarkoittaa muutamaa asiaa, joiden kanssa alkaa olla vähän kiire. Ensinnäkin minun pitäisi leipoa kakku. Tai kaksi. En ole muuten aivan varma. Yksi ainakin. Eräisiin 100-vuotisjuhliin...

Toisekseen tajusin, että SYTYCK -haastehan jaetaan kohtalaisen pian. Luulisin, että haasteen emolla on kohtalaisen hyvä käsitys siitä, mitä olen tehnyt, ja ainakin käsitys siitä, mitä olen väittänyt tehneeni, mutta nyt tajusin, että haasteen kannalta olennaisia tietoja kenties puuttuu. Muutama muu haasteeseen osallistuja, tanssija niin sanotusti, on kirjoitellut ylös vahvoja ja heikkoja lajejaan, kun taas minä olen kertonut vain siitä,  mihin itse ilmoittauduin.

Pääasiassa minun täytynee tuoda tiettäväksi se, että vaikka balettia ei blogini puolella ole pahemmin harrastettukaan, pitsihuivien virkkailu ei ole minulle suinkaan täysin vierasta. Minulla on olemassa yksi päättelyä vaille valmis Aeolian, yksi lankakerän selvittelyä ja seuraavaan kaavioon siirtymistä vaille valmis Haruni (Ravelry-linkki), ja sitten yksi Modan ohjeella tehty ei-niin-ihmeellinen huivi.

Pidän ohuesta langasta ja neulon sillä mieluummin kuin paksumalla, joskin vaihtelu on tässäkin asiassa joka tapauksessa mukavaa. Eikä minua sinänsä haittaisi, että haasteekseni määrättäisiin baletti, mutta en tiedä, onko se enää tässä vaiheessa minulle erityinen haaste. Ehkä jos pitäisi pitsiä neuloessa samalla ihan oikeasti vetää muutamia balettiaskelia. (Tosin kaikista alkeellisimmat balettiaskelet minulta ehkä taipuisivat, jos vähän aikaa muistelisin, sillä uskokaa tai älkää, olen ihan oikeasti harrastanut balettia kahteenkin otteeseen, joskin molemmilla kerroilla ihan tosi vähän aikaa.)

Tämän balettiteeman lisäksi minun täytynee painottaa, että vaikka Broadway on kiehtonut jo pitkään, blogi kertoo siinä asiassa totuuden, enkä ole yhtä ainutta kirjoneuletta ikinä neulonut. En koskaan. Koko ajan on suunnitelman ja aikeen tasolla kyllä, mutta jotenkin yhdellä langalla toteutettavat neuleet kiilaavat aina jonossa ohi. Myönnetään, olen pelkuri. Entä jos langat sotkeutuvat? Entä jos teen liian kireää? Tai liian löysää? Ja olen surkea? Tosin hassuja pelkoja, en ole vielä neulonut mitään, mitä en olisi osannut... Kuulostaa ehkä itserakkaalle, mutta en kyllä tosissaan tajua, miksi en lopulta osaisi.

Sitten vielä yksi asia. Ilmoittauduin, kuten olen aiemmin kertonut, tangoon, joka kieltämättä on kaikin puolin oma lajini, mutta yksi mielenkiintoinen yksityiskohta siihen liittyen: en ole aina hallinnut tangoa. Itse asiassa ollenkaan. Joskus muinoin pelkäsin ohjeita kuollakseni. Olin aivan vakuuttunut siitä, että minulla ei ole minkäänlaisia kykyjä ja lahjoja ymmärtää sen enempää sanallisia ohjeita kuin kaavioitakaan. Neuloin ala-asteikäisenäkin jonkin verran, mutta en osannut tehdä sukkia tai lapasia, neuloin vain kaulahuivia ainaoikealla. Yläasteella käsityötunneilla meidän oli kuitenkin pakko tehdä ohjeesta, ja minä valitsin palmikkopipon, jonka kanssa suoriuduin niin hyvin, että sain piposta kympin ja virikkeen kokeilla vähän enemmän ohjeita. Löysin sitten jostain ihan kivan neuletakin ohjeen (siis ihan kivan silloin, ei nyt, kamalan näköinen viritys) ja aloin neuloa sen mukaan. Ja siihen se sitten taas lopahtikin.

Sen jälkeen en koskenut ohjeisiin muutamaan vuoteen. Lukiossa neuloin pari hametta aivan oman pääni mukaan. Ei mitään erityistä koreografiointia, simppelit A-linjaiset hameet, toinen yksivärinen violetti, toinen kaksivärinen punamusta, kun lanka loppui kesken. Ja Seitsemää veljestä tietysti.

Lukion jälkeen uudessa opiskelukaupungissani kämppikseni (seikkailee nykyään nimellä ex-kämppis) opetti minut virkkailemaan pipoja ja niihin koristuksa. Kyse ei tietysti ole neulomisesta, mutta mainittakoon nyt tästäkin tässä välissä.

Tässäkään touhussa ei tietty ohjeita kaivattu. Kavennukset tehtiin oman arvion mukaan. Siitä tosin johtuu, että tässäkin kuvassa esiintyvä pipo on himpun verran liian suuri. Se on toinen syy sille, miksi pipoa ei tule käytettyä. Toinen taas on se, että pipo on Seitsemää veljestä. Kutittaa.

Itse keksien virkkaamisesta innostuin sen verran, että tein käyttööni myös baskerin. Se on sekin kutittava, samaa lankaa kun on, mutta olen silti sitkeästi käyttänyt sitä melko paljon, koska pidän siitä.

Baskerin ohella yhtä huonosti kuvasta erottuu virkattu huivi, joita innostuin tekemään, niitäkin huikean luovasti omasta päästäni (kun ketjunsilmukoiden virkkaamiseen tarvitaan oikein erityistä luovaa neroutta) joskus pipojen ja baskerien jälkeen.

Vasta tämän kauden jälkeen elämääni astuivat neuleohjeet. Tilasin Modaa, mutta siitä ei oikein ikinä tullut mitään tehtyä (yksi surkean epäonnistunut kokeilu kylläkin), mutta Garnstudion sivut löydettyäni avautui uusi maailma. Ohjeistahan saattaa olla hyötyäkin! Sitä kautta löytyi askel kerrallaan muukin netin ihmemaailma ja kasoittain hienoja ja toteuttamiskelpoisia ohjeita. Ja sen jälkeen en ole tieltä poikennutkaan. Ohjeet ovat olleet johtotähtiäni. Niistä ei olla luistettu.

Paitsi kerran.  Siitä osoituksena allaolevien kuvien tunika. Aloin tehdä raglanhihaista paitaa ylhäältä alaspäin innokkaana oppimaan uutta, kun yhtäkkiä hoksasin, että alkuperäinen malli ei ehkä olekaan se kaikista imartelevin päälläni.

Tällainen siitä tuli, ja täytyy myöntää, ettei tuokaan mallin muokkaaminen ihan kauheasti vaatinut. Rinnan muotoilut lähinnä ja vähän jotain helmassa. Tietty muutin neulepinnan helmineuleeksi rinnan alta alaspäin, mutta sekään ei vielä mitää järjettömän suuria koreogravisia taitoja vaadi...

No, tässäpä jonkin verran minun tarinaani. Tyypilliseen tapaan liian pitkästi laverreltuna ja tylsin ykstiyiskohdin höystettynä.